Näyttelyn ajatus tuli vanhasta Kyllikki Hämeen runosta vuodelta 1946:
Ei mitään ole, ja minä rakastan sitä mitä ei ole. Olen rauhallinen, raskaat kyyneleet painavat luomiani. Ja minä rakastan sitä mitä ei ole.
Näyttelyni kertoo siitä, miten tärkeä luonnon biodiversiteetti on meille. Olen huolissani siitä, miten nopeasti kasvilajeja häviää kokonaan maailmasta, vaikka meillä jokaisella olisi keinoja pysäyttää tuho.
Keskustelin asiasta Hanna-Riikka Kuisman kanssa, ja tässä on hänen näkemyksensä keskustelustamme:
`Sinulle
Aarniometsät, kosteikot ja suot, rämeet, korvet, nevat ja letot, harjut, lehdot ja kankaat, järvet, joet, saaristot, tunturit ja joutomaat. Siellä sinä kasvat. Ratapihoilla, asfaltin raoissa, hylätyissä rakennuksissa, toisten kasvien päällä, muiden kasvien sisällä tai pinnoissa. Ei ole paikkoja, jonne et tietäsi löytäisi. Sinä olet ihmeellisintä, mitä on. Taiot ilman hengitettäväksi, kehräät valosta lukemattomia eri vihreän sävyjä. Olet kuusi, mänty ja kataja, koivu, tuomi ja lehtikuusama; hohdat metsien mattona mustikanvarpuina, sananjalkoina, kivikkoalvejuurina ja metsäimarteina. Aurinko piirtää lehtivihreän esiin nokkosesta, piharatamosta ja vuohenputkesta, sanikkaiden ja siemenkasvien suurista suvuista. Sinä lumoat meidät rönsyilemällä esiin orkideana, neilikkana, kirsikankukkana, leinikkinä ja jasmiinina, kauniimpana kuin mikään muu maan päällä. Sinä muistutat meitä voimastasi tihkumalla esiin ukonhattuna, sormustinkukkana, oleanterina ja riidenmarjana.
Sinusta minä olen tullut ja palaan jonakin päivänä ravitsemaan sinua. Sinä olit olemassa ennen minua ja tulet olemaan minun jälkeeni, mutta millaisena ja miten kauan? Sitä sinä kysyt Suomessa sellaisissa muodoissa kuin meritatar, harsomatara, talvikkipaju, pallonuppusammal, koiranruusu, kiirunakello ja liian moni muu. Sinä olet kaikkein rikkain ruhtinas ja sinua kutsutaan lukuisilla nimillä. Olet loodus, nature, natur, natura, shizen, asili, iseda, prakriti, priroda, physis. Kiinassa nimesi zìrán tarkoittaa itsestään-niin-olevaa, alkuperäistä olemusta, natureksi sinut nimettiin syntymän ihmeen johdosta. Japanissa nimesi oli ennen shin-ra-ban-shō: ”kaikkeus, joka levittäytyy laajalle kuin tiheä metsä”. Maorit eivät ole erottaneet meitä sinusta, te taiao on valon ja vuoroveden maailma, jossa elämme yhdessä. Heillä toinen nimesi, kaitiakitanga, tarkoittaa elonvartijuutta, sinun suojelemistasi.
Sinun uhanalaisuutesi, sukupuuttosi ja pahoinvointisi saa minun raskaat kyyneleeni valumaan maan nälkiintyviä poskia pitkin puroina, jokina ja koskina, satamaan taivaasta suolaisina pisaroina valtameret tulvimaan. Mitä me voimme tehdä tässä hakkuuaukean keskellä, kuivuneessa joenuomassa, palaneen metsän hiiltyneessä maassa, muuta kuin soittaa pajupilliämme hiljaa, kunnes sointi katoaa ikuisuuteen. Surun lisäksi meidän tulisi tuntea vihaa, sillä he olisivat saaneet sinun tuhosi pysäytettyä, mutta valitsivat toisin. He saisivat vieläkin pelastettua osan siitä, mitä on jäljellä, mutta eivät he halua. Maailman napa kuvittelee maailman loppuvan, kun hän itse kuolee ja hajoaa miljooniksi mikromuovipalasiksi multiin ja meriin. Maailma ei lopu, mutta paljon muuta he voivat viedä mukanaan, jotakin paljon suurempaa ja tärkeämpää.
Minä olen luonto on sinä, me olemme. Jos sinua ei ole, ei ole meitäkään, ei mitään ole. Me katoamme kauan ennen sinua, mutta sinun jälkeesi jää vain tähtienvälinen, kylmä äänettömyys.´
– Hanna-Riikka Kuisma
