Maria Leppänen: Hyväosaisen maisema
Muistan, kun alakouluikäisenä pääsin joskus mukaan veljeni seikkailuihin. Hän on minua seitsemän vuotta vanhempi ja hän mielellään ajeli autollaan metsä- ja sivuteitä pitkin, pitkin Karviaa. Harvoin mihinkään pysähdyttiin ja jalkauduttiin, mutta kerran kävelimme metsässä, jossa en ollut ennen käynytkään ja se hetki teki minuun vaikutuksen; ilta-aurinko paistoi kultaisena matalalta vanhan kuusikon alaoksiston lävitse ja maassa oli ihana paksu sammalmatto.
Teininä aloin etsiä samaista metsää. Muistan, että sinne noustiin vähän rinnettä ylös.
Ainut rinne oli hakattu paljaaksi.
Olisin halunnut seikkailla enemmän, mutta pelkäsin eksymistä. Olin eksynyt tosin vain kerran ja silloinkin ymmärsin seurata sähkölinjoja.
Ajelen yhä mielelläni metsä- ja sivuteitä pitkin ja paljasjalkakengät jalassani keräilen metsä- ja suokokemuksia.
Muutin Luvialle seitsemän vuotta sitten. Olin niin ihastunut Lankooriin, että otin oikein asiakseni tutustua lähialueeseen perusteellisesti, sen historiaan ja luontoon. Kun kännykässä on kartta ja GPS, ei ollut enää pelkoa eksymisestä.
Katsoin kartasta, missä en ollut vielä käynyt ja matkalla kohteeseen olin intoa ja uteliaisuutta täynnä. Luvian metsissä oli helppo kulkea peuranpolkuja pitkin ja etenkin Lankoorin ja Oosinselän sammalmättäiset kuusimetsät, yksittäiset hongat, natura-alueet, kalliot ja muinaispaikat tuli tarkistettua. Metsät avautuivat minulle tosin vain haaleina toisintoina lapsuuden kultaisesta metsähetkestä. Sitkeästi silti etsin sitä tiettyä ja pitkään etsinkin, ennen kuin käsitin, se mitä olen etsimässä, sitä ei ole olemassa, eikä ole vuosikymmeniin ollutkaan. Ei ole olemassa paikkaa, jossa ei näkyisi ihmisen käden jälki, eikä missään ole enää laajoja yhtenäisiä metsäalueita. Pienistä näkymistä ja kaistaleista on haettava lohtunsa ja luontoyhteytensä, jos sellaista havittelee.
Kun itse olen muutoksessa ja maailma ympärillä on jatkuvassa kaaoksen ja riiston tilassa, kaipaan tunnetta jostain pyhästä, koskemattomasta ja ikiaikaisuudesta. Kun käsitin, että olen etsinyt jotain mitä ei ole ja pettynyt kerta toisensa jälkeen törmätessäni avohakkuisiin, se oli lamaannuttavaa ja aloin tuntea koko olemassaoloni merkityksettömäksi. Halusin tietää lisää, miten tässä on ylipäänsä näin käynyt, mutta jätin metsien ja soiden tilaa käsittelevät kirjat aina kesken, en kestänyt totuutta ja tutkimustuloksia.
Aloin sen sijaan kierrellä isoja siirtolohkareita, ne näkyvät maastokartoissa mustina kolmioina. Ajelin kohteiden lähettyville, etsin kiven ja otin niistä kuvia ja mittailin ympärysmittoja askelilla. Sain siitä jotain lohtua, sillä niihin ei oltu kajottu, koska yksittäisistä lohkareista saatu mahdollinen hyöty olisi työhön nähden olematon.
Minulla on ollut aina tarve kokea maisema yksin. Kokea itsensä siinä pieneksi ja oikeankokoiseksi suhteessa maailmankaikkeuteen ja sen aikajanaan. Nuorissa metsissämme sitä ei pysty kokea, merellä sen sijaan sen voi jotenkin kokea, jos sulkee silmänsä siltä, miten likaiselta vesi näyttää. Meren äärellä asuminen on suuri etuoikeus ja ajattelen, että olla yksin maisemassa on todellista luksusta.
Viime kesänä innostuin uudelleen melomisesta muutaman vuoden tauon jälkeen. Voitin pelkojani meren suhteen. Minulla on suurten vedenalaisten kivien kammo. Päätin, etten anna sen estää harrastustani ja harjoittelin. Lähestyin matalia ja kivikkoisia vesiä hitaasti ja katsoin kivisiä hahmoja pinnan alla. Keskityin kehoni reaktioihin ja rauhoittelin itseäni. En tiennyt ennen meren rannalla asumista, että minulla on tällainen kammo.
Rakastan täydellisen keskittymisen tunnetta ja että omin lihasvoimin voin nähdä Luvian saaristoa. Tunnen etuoikeudestani toisinaan häpeää.
Kuitenkin tämä etuoikeutetun maailmantuska on suhteellista ja ristiriitaista. Luontomme on päällisin puolin puhdas ja roskaton, koska suurimmaksi osaksi kuluttamisestamme koituvat haitat, niin luonnon ja ihmisten riisto on ulkoistettu kauas meistä.
Titta Valla: Valaan aura
Titta Valla (synt. 1965) valokuvaa filmikameroilla. Näyttelyä tehdessään hän huomasi, että on asunut/oleskellut erilaisilla rannoilla (järvi, joki, meri) koko 60-vuotisen elämänsä ajan. Näyttelyn kuvatkin ovat suurimmaksi osaksi rannoilta.
P-galleriaan tuotu kokonaisuus on tavallaan omakuva, joka samalla keskittyy ympäröivän maailman pitkäkestoiseen havainnointiin. Empatia ja havainnointi ovat olleet keskeisiä teemoja Vallan työssä sekä taiteilijana että kuvataideterapeuttina vuosikymmenien ajan.
Teokset on kuvattu neulanreikäkameralla, joka on kamera pelkistetyimmillään, ja ne on valmistettu perinteiselle japanilaiselle Awagami-paperille. Työskentely on ollut hidasta.
Jatkuvassa muutoksen pyörteessä taide edustaa pysyvyyttä. Taidetta on käytetty sekä tunteiden, tiedon että sosiaalisten ja yhteiskunnallisten asioiden välittäjänä aina luolamaalauksista lähtien. On lohdullista ja rauhoittavaa, että jokin asia näin vakaasti pysyy ja on olemassa läpi aikojen.